Pientä ja sievää sisällä

Ulkona on jo aika syksyistä, mutta sisällä jatkuu kesä.

Hoya praetorii kukkii taas. Ja vaikka sillä on niin ihanat kukat, olen ihan kyllästynyt sen ikuiseen kukkimiseen. Se saisi mieluummin kasvaa välillä. Olen katkonut siltä kukkarankoja, yrittänyt vaihtaa kasvupohjaa ja -paikkaa. Mikään ei vaan tunnu lannistavan sen halua kukkia. On se kyllä ihme kasvi!

Hoya praetoriin kukat ovat jotenkin humoristisia ja ihan toisesta maailmasta keskustan ristipistoineen ja karvoineen. Ja minä, joka rakastan oranssia, olen ihan hurmoksessa noiden taaksepäin kääntyneiden terälehtien väristä. Olen tätä posliinikukkaa esitellyt moneen kertaan, mutta minusta tämä ansaitsee kyllä aina huomiota kukkiessaan.

Jos Hoya praetorii on ollut ahkera kukkija, sitä on ollut myös Hoya callistophylla. Se onkin kukkinut kuukaudesta toiseen söpöillä pikku puolipalloillaan. Senkin kukissa on hienot värit.

Mutta Hoya linearis se vasta järjestikin minulle yllätyksen. Vein sitäkin tässä kylpyyn ja sen pitkiä lonkeroita altaaseen sulloessani huomasin jotain. Nuppu! Hoya linearis ei ole minulla vielä koskaan kukkinut, joten tämä on iso juttu. Tosin enempää nuppuja en löytänyt, ja katsotaan kuinka tämän yhdenkin kanssa käy. 

Himalajan vuoristoseutujen sumuisissa metsissä luontaisesti kasvava H. linearis kaipaisi sisälläkin korkeaa ilmankosteutta. Se on myös yksi niistä posliinikukista, joka viihtyy matalammissa lämpötiloissa. Sen hauskat pötkylälehdet ja varret ovat hienoisen karvan peitossa, ja sitä onkin mukava silitellä. Parhaiten se viihtyy amppelissa, jossa se saa luonnollisen kasvutapansa mukaan roikkua. Oman linearikseni pisimmät "oksat" ovat 170 cm pitkiä ja roikkuvat maassa asti. Se muodostaa mukavan viherverhon.

Hoya linearis eli himalajanposliinikukka.

Isoin enkelinsiipeni ulkoili kesän terassilla ja nyt se päätti alkaa kukkia syyspäivien iloksi. Tästä kasvista ei viitsi kauheasti kokovartalokuvaa ottaa, sillä se on alaosistaan melkeinpä kalju. Lehdet kasvavat latvassa, ja siellä keikkuvat myös kukat. Pienemmät enkulat olivat kesän sisällä, eikä niillä ole minkäänlaista halua kukkia, vaikka saavat runsaasti valoakin. Ehkäpä lämpötilojen vaihtelu ulkona viritti tämän ison rohjakkeen kukkaan, tiedä häntä.

Voiko tämän herkempää kukkaa ollakaan!

Tämä herkkä kaunotar vilahti varmasti joskus kesän postauksissani eli Cyrtanthus mackii. Keväällä istutin pikkuruiset sipulit sisälle. Kesän ne viettivät kasvihuoneessa, jossa muutama kukkikin. Syksyllä ennen pakkasia toin ruukun sisälle kasvilampun alle ja kas, nehän innostuivat kukkimaan uudelleen. En oikein tiedä pitäisikö nämä pitää jotenkin talvella levossa jossain pimeässä vai voiko niitä kasvattaa näin valojen alla läpi talven. Ajattelin nyt antaa niiden olla valossa ja katsotaan kuinka ne menestyvät. Cyrtathus mackiin sipulit ovat tosi pieniä, tuskin peukalonpään kokoisia, mutta näköjään sellaisessakin riittää voimaa kukkia. Kasvit ovat aika ihmeellisiä!

Cyrtanthus mackiin pikkuruiset sipulit ruukussa.

Kukkuu! Hoya praetoriin kanssa yhteiskuvassa.

Pikkuruinen vaaleanpunainen piikkikruununi on myös ollut ahkera kukkija kuistin kukkalamppujen alla. Se on onneksi myös jaksanut kasvaa kukkimisen ohessa ja nyt se alkaa olla jo aika kivan kokoinen. Vaihdoin sen juuri isompaan ruukkuun. 

Piikkikruunulla on todella kauniit kukat. Tai oikeastaan sen kukat ovat nuo pienet keltaiset tuolla keskellä. Nuo vaaleanpunaiset ovat itse asiassa vain suojuslehtiä. Jostain muistan lukeneeni, että piikkikruunun saa kukkimaan huonolla hoidolla, eli se on siis minulle hyvin sopiva kasvi. Olen nimittäin todella huono muistamaan säännöllisen kastelun. Piikkikruunu kiittää tästä!