Pieniä ilonaiheita syksyn harmaudessa

Marraskuun harmaudessa täytyy tyytyä sisäkukkien vihreyteen ja niiden tuottamiin pieniin ilonaiheisiin. Löytyyhän niitä muitakin kuin papinkaura, joka jo lopettelee kukintaansa.

Piikkikruununi ovat molemmat vielä pieniä, mutta kasvivalon alla nekin haluavat silti kukkia pimeimmän syksyn aikaan. Kumpikin kasvaa saviruukussa, ja olenkin ollut aika yllättynyt kuinka paljon niitä täytyy kastella, jotta ne kasvavat nätisti. Liika kuivuus saa ne pudottelemaan lehtiään, eikä kukinnastakaan ole silloin toiveita. Isompi kasvi sietää varmasti paremmin huonompaakin hoitoa ja kuivahtamistakin, mutta nämä pikkuiset ovat nyt erityishoivassa ja saavat kohtuullisen säännöllisesti vettä. Siihen on hyvä apu sekin, että ne asustavat kuistilla, jossa näen ne väkisinkin joka päivä töihin lähtiessäni. Se auttaa kummasti kastelun muistamisessa.

Hoya callistophylla on varsinainen salakukkija. Se oli taas värkännyt kukintonsa ihan tyvelleen lehtien alle suojaan. Ihan vahingossa kukat sieltä huomasin kasvia suihkutellessani. 

Hoya bella eli pikkuposliinikukka ei sen sijaan pidä kynttiläänsä vakan alla. Se kukkii lähes koko ajan. Sen kastelun meinaan aina unohtaa, ja se osoittaa mieltään tiputtelemalla nuppujaan. Onneksi ei sentään aina ihan kaikkia.

Nostin pari tulppaanipelargoni 'Red Pandora'n pistokasta emon kanssa perhepotrettiin. Pistokkaat kasvattavat emon tapaan varsin pitkää vartta. Ne ovatkin aika humoristisen näköisiä hujoppeja. Pidän 'Red Pandora'n kukan lämpöisen sävyisestä, oranssiin taittavasta väristä todella paljon. Alakuvassa väri näkyy paremmin. Pelakuut elävät meillä ihan sisäkasveina ja kukkivat kasvilamppujen alla läpi vuoden.

Enkelinsiipi oli kesän ulkona, eikä se pitänyt siitä yhtään. En tiedä miksi. Yleensä enkelinsiivet kyllä viihtyvät kesän ulkona. Se alkoi kasvattaa nyt syksyllä ihan jättilehtiä päästyään sisälle. Ja nyt se yrittää jo kukkiakin. Nuput ovat kuin pieniä vaaleanpunaisia sydämiä. Ehkä olen muistanut kastella enkeliäni hieman säännöllisemmin. Perisyntini on nimittäin erittäin epätasainen kastelurytmi. Monelle kasville se ei ole kauhean mieleen, mutta yleensä ne sitten jotenkin kummasti meiltä katoavatkin. Ehkäpä jonnekin kompostin suuntaan. 

Hoya praetorii kukkii pian jo neljättä kertaa tälle vuodelle. Se on kyllä ihmeellinen kasvi. Se kasvaa edelleen pienessä kertakäyttömukissa, mutta tuntuu olevan olosuhteisiinsa ihan tyytyväinen.

Pitihän minun nämä terhakat pikkukaveritkin päästää tähän juttuun mukaan. Nukkatyräkin siemenkasvatit pitäisi jo eritellä omiin purkkeihinsa, kun niillä alkaa olla jo vähän ahdasta. Harmittavasti tuo niiden lehtien hieno kuviointi haalistuu vanhemmiten ja "aikuisella" nukkatyräkillä onkin hyvin mattaiset ja tummanvihreät lehdet, joissa suonitus on samaa väriä lehtien kanssa.

Suurin yllättäjä on kesän jälkeen sisälle muuttanut aasiankriinumi 'Purpureum', joka on alkanut työntää nuppua! Saapas nähdä jaksaako se kukkia.